Joskus ei vaan huvita...

Yksi suurimpia ruokaongelmiani tällä hetkellä on mielikuvituksen puute. Välillä on todella vaikea keksiä mitä söisi, varsinkin nyt kun olen yrittänyt jättää viljatuotteet pois. Lisäksi on kausia, kun minun tekisi mieli tietyntyyppistä ruokaa, ja mies haluaakin jotain ihan muuta. Joskus saatan viettää useita tunteja päivässä miettien ruokaa.

Siksi kai usein silloin kun mies on töissä monta päivää putkeen, löysään vähän ruokaperiaatteitani ja teen joko jotain niinkin yksinkertaista kuin paistettua jauhelihaa salsakastikkeessa ja salaattia tai ostan jopa jotain valmiina.

Kaikki ruoka on hyvää jos sen voi huuhtoa alas viinillä.

Tänään oli yksi näistä päivistä. Mutustelin mikrohampurilaisen lounaaksi, ja illalla paistoin jauhelihaa, maustoin sen muutamalla lusikallisella juustokastiketta ja vetelin kaveriksi raejuustoa ja tomaattia. Lisäksi opettelin tekemään toffeeta, joten olihan sitäkin sitten maisteltava. Ai niin, ostinhan minä karkkiakin. Lopputuloksena oli päänsärky ja tavallista vetämättömämpi olo. Syynä saattoi olla myös huonosti nukuttu yö, mutta en voi sanoa varmasti. Lisäksi poden morkkista sokerin määrästä, ja yritän vakuuttaa itselleni että kyllä kaikki korjaantuu, jos vain menen huomenna kuntosalille hikoilemaan.

Hammaspeikon toffeet

Olen nyt viikon ajan kaverini Outin kanssa suunnitellut yhteisiä Halloween-bileitä. Ideoita on lennellyt puolin ja toisin, ja pelkään että toinen meistä räjähtää innosta ennen h-hetkeä. Niin paljon ruokaa ja leivoksia, niin vähän aikaa ja rahaa. Mutta tänään oli pakko päästä kokeilemaan jotain, edes ihan pientä. Joten yritin etsiä hyvää toffeeohjetta. Useimmat ohjeet vaativat siirappia ja muita aineita, ja itse halusin päästä mahdollisimman vähällä. Lopputulos olikin muuten melko onnistunut, toffeet vaan jäi koostumukseltaan hieman turhan pehmeiksi. Ja kuten kuvasta näkee, en ole mitenkään hyvä ottamaan kuvia, joten yritin parannella huonoa kuvaa kännykän efekteillä. Ja pitihän sen avomiehen tuoman ruusunkin päästä kuvaan.

Ohje on melko suurpiirteinen, sillä en tajunnut taaskaan laittaa tarkkoja määriä ylös. Se on kuitenkin Valion reseptistä mukailtu.

Tein kaksi versiota, jotka eivät lopulta poikenneet toisistaan kovinkaan paljon, paitsi keittoajaltaan.

TARVITSET:

• Kattila
• Puuhaarukka tms. sekoittamiseen
• Vuoka tai pelti
• Leivinpaperia

• 2 dl kuohukermaa
• 1,5 - 2 dl sokeria
• 25 g voita
• loraus konjakkia, viskiä, brandy (tämä on vapaaehtoista, itse käytin Aramis -brandyä

Versio 1.

1. Kuumenna n. 1 dl vettä kattilassa. Sekoita joukkoon sokeria muutama desi, jotta saat sakeahkoa nestettä.
2. Mittaa 0,5 dl sokerilientä ja sekoita joukkoon loraus brandyä tms. (Ylimääräisen sokeriliemen voi heittää pois.)
3. Sekoita kattilassa sokeriliemi, 25g voita, 2 dl sokeria, 2 dl kuohukermaa ja kuumenna kiehuvaksi.
4. Alenna lämpöä, mutta anna seoksen kiehua koko ajan.
5. Sekoita seosta mielellään koko ajan, jotta se ei pääse palamaan pohjaan. Itse keittelin seosta jotakuinkin yli puoli tuntia, mutta saat tarkistettua valmistumisen myös tiputtamalla pienen määrän toffeeta kylmään veteen. Jos seos kohmettuu sen sijaan että liukenee veteen, alkaa toffee olla valmista.
6. Kaada seos leivinpaperilla vuorattuun vuokaan ja anna jäähtyä. Kun toffee on kovettunut, leikkaa se paloiksi ja kääri esim. folioon.

Versio 2.

1. Tee kuten edellinen, mutta jätä sokeriliemi pois, vähennä sokerinmäärä 1,5 dl:aan (ja lisää vain korkillinen brandyä).

Jos seokset eivät millään saostu, lisää joukkoon sokeria pieninä määrinä.

En oikeastaan tiedä mikä sai minut ajattelemaan, että sokeriliemi korvaisi siirapin tai olisi mitenkään tarpeellinen, mutta kyllähän se toimi.

Nämä toffeet ovat sen verran tahmeita, ettei kannata säilytellä sellaisenaan. Itse käärin toffeet alumiinifolioon, ja sidoin kiinni kaapista löytyneellä olkinarulla. Lopputulos on vähintäänkin itsetehdyn näköinen.


Älä yritä käyttää ruokakermaa kuohukerman sijaan, se ei vaan toimi... kokeiltu on.

Ihan ku ois näläkä...

Luulin kakarana, ettei meidän äidillä ole ikinä nälkä. Ihan vain siksi, ettei se koskaan nälkäänsä valittanut. Siksi olikin melkoinen yllätys pienelle mielelle, kun eräänä iltapäivänä äiti totesi: "ihan ku ois näläkä, pittää vissiin ottoo jottaei palukkata". Tästä ihmeestähän piti sitten päiväkodillakin kertoa.

Itselleni on nälän tunne jäänyt sittemin vieraaksi. En muista, koska olisin ollut puhtaasti nälkäinen. Yleensä tekee vain mieli jotain syötävää. Toisinaan ei haluaisi syödä mitään. Minulle on myös opetettu, että jos ruoka ei kelpaa, niin silloin ei voi olla nälkä. "Näläkäsenä syöp".

Anoreksiaa en ole koskaan sairastanut, vaikka joskus teininä sellaista "unelmaa" viljelinkin. Sen sijaan päädyin syömään holtittomia määriä ruokaa, joka oli mielestäni hyvää. Saatoin syödä pellillisen pitsaa, litran jäätelöä ja pussillisen sipsejä, jos talous antoi periksi. Kaikelle tälle löytyi vatsalaukusta tilaa, jos välillä oksensi ruokaa ulos. Pitkän aikaa en myöntänyt edes itselleni tätä. Pakotin itseni ajattelemaan, miten onnekas olen, kun voin syödä mitä vain ilman että olen hirveä läskipallo. Viimein aloin kuitenkin puhua asiasta, lähinnä kännissä kavereille avautuen, miten on kamalaa olla. Tunsin itseni epäonnistuneeksi.

Viimein minut ohjattiin ravintoterapeutille, jonka ohjeita en kuitenkaan jaksanut noudattaa. Asiat oli muutenkin huonosti, joten päädyin lopulta psykiatriseen hoitoon, jossa myös syömistäni tarkkailtiin ja kontrolloitiin. Jouduin syömään osastolla, ja ruokailun jälkeen minun oli istuttava puoli tuntia yleisissä tiloissa hoitajan vahtiessa, etten mene vessaan oksentamaan.

Kai se hoito kuitenkin toimi. Pakonomainen syöminen loppui, samoin oksentelu. Suhtautuminen ruokaan pysyi pitkään vaikeana, välillä väänsin itkua kun pelkäsin repsahtavani vanhoihin tapoihini. Pikkuhiljaa sekin helpotti. Vieläkin saatan menettää ruokahaluni, jos joku kommentoi syömistäni tai painoani kesken ruokailun, mutta toisaalta vatsani ei ole enää mikään pohjaton kaivo. Vaikka en vieläkään tunnista aina nälkää ruoanhimosta, olen oppinut tunnistamaan milloin olen kylläinen.  Mielihyvää haen edelleen ruoasta, mutta ainakaan en enää mätä niin paljon naamaani niitä iänikuisia mikroaterioita kuten ennen. Ja itse tehty ruoka on aina ansaittua ruokaa.