Itselleni on nälän tunne jäänyt sittemin vieraaksi. En muista, koska olisin ollut puhtaasti nälkäinen. Yleensä tekee vain mieli jotain syötävää. Toisinaan ei haluaisi syödä mitään. Minulle on myös opetettu, että jos ruoka ei kelpaa, niin silloin ei voi olla nälkä. "Näläkäsenä syöp".
Anoreksiaa en ole koskaan sairastanut, vaikka joskus teininä sellaista "unelmaa" viljelinkin. Sen sijaan päädyin syömään holtittomia määriä ruokaa, joka oli mielestäni hyvää. Saatoin syödä pellillisen pitsaa, litran jäätelöä ja pussillisen sipsejä, jos talous antoi periksi. Kaikelle tälle löytyi vatsalaukusta tilaa, jos välillä oksensi ruokaa ulos. Pitkän aikaa en myöntänyt edes itselleni tätä. Pakotin itseni ajattelemaan, miten onnekas olen, kun voin syödä mitä vain ilman että olen hirveä läskipallo. Viimein aloin kuitenkin puhua asiasta, lähinnä kännissä kavereille avautuen, miten on kamalaa olla. Tunsin itseni epäonnistuneeksi.
Viimein minut ohjattiin ravintoterapeutille, jonka ohjeita en kuitenkaan jaksanut noudattaa. Asiat oli muutenkin huonosti, joten päädyin lopulta psykiatriseen hoitoon, jossa myös syömistäni tarkkailtiin ja kontrolloitiin. Jouduin syömään osastolla, ja ruokailun jälkeen minun oli istuttava puoli tuntia yleisissä tiloissa hoitajan vahtiessa, etten mene vessaan oksentamaan.Kai se hoito kuitenkin toimi. Pakonomainen syöminen loppui, samoin oksentelu. Suhtautuminen ruokaan pysyi pitkään vaikeana, välillä väänsin itkua kun pelkäsin repsahtavani vanhoihin tapoihini. Pikkuhiljaa sekin helpotti. Vieläkin saatan menettää ruokahaluni, jos joku kommentoi syömistäni tai painoani kesken ruokailun, mutta toisaalta vatsani ei ole enää mikään pohjaton kaivo. Vaikka en vieläkään tunnista aina nälkää ruoanhimosta, olen oppinut tunnistamaan milloin olen kylläinen. Mielihyvää haen edelleen ruoasta, mutta ainakaan en enää mätä niin paljon naamaani niitä iänikuisia mikroaterioita kuten ennen. Ja itse tehty ruoka on aina ansaittua ruokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti